Työn alla olevani kirjoitukseni on ollut jotenkin ihan solmussa. Ei oikene millään. Aamulla taasen sitä pusertelin ja rutistelin, kunnes oli pakko lähteä metrolla tapaamiseen.
Tuijottelin metron ikkunasta ulos parin pysäkin verran. Ja kuinka ollakaan, junan tahtiin alkoi kulkea ajatuskin. Lopulta luonnostelin auennutta solmukohtaa vielä Rautatieaseman laiturin penkilläkin. Ohi liukuvat junat ja soljuva ihmismassa pitivät liikettä yllä aistien äärirajoilla ja liikuttivat pään sisäistä maailmaa.
Kirjoittaessa – ja muutakin ajatustyötä tehdessä – tulee vastaan jumeja. Sinnikäs puserrus ja sitkeät pyllylihakset vievät monesti eteenpäin, mutta nopeammin ratkaisuun pääsee lähtemällä fyysisesti liikkeelle. Kävelemään, juoksemaan, pyöräilemään tai uimaan.
Minulle toimii parhaiten kävely kuulokkeet korvilla. Puhun ajatuksiani ääneen ja kyselen itseltäni kysymyksiä tekstistä. Pedagogisten opintojeni opettaja Janne Säntiltä oppimani ”tutkiva puhe” on korvaamaton tapa käsitellä tietoa! (Ja kuulokkeet ovat siis silkkaa hämäystä: naamioin pulinani puheluksi mielikuvitusystävälle, jotten vaikuta ihan pöljähtäneeltä.)
Yhtä lailla käsityöt ja piirustelu pistävät pään hommiin. Rutiininomainen liike antaa mystisesti tilaa ajattelulle ja avaa lukittuneet aatokset.
Joskus taas tuntuu, että millään ei huvittaisi aloittaa kirjoittamista. Silloin laitan soimaan aina jonkun tuttua musiikkia – viime aikoina ovat toimineet Coldplay, Mew ja Tove Lo. Tuttu ja suhteellisen reipas musiikki ei vaadi tietoista huomiota, se vain sanoo: ”nyt hommiin!”
Mikä toimii sinulle ajatuslukkojen avaajana?
