Työn alla olevani kirjoitukseni on ollut jotenkin ihan solmussa. Eilen taasen sitä pusertelin ja rutistelin koko aamupäivän, kunnes oli pakko lähteä metrolla keskustaan tapaamiseen.
Tuijottelin metron ikkunasta ulos parin pysäkin verran. Ja kuinka ollakaan, junan tahtiin alkoi kulkea ajatuskin. Lopulta luonnostelin auennutta solmukohtaa vielä Rautatieaseman laiturin penkilläkin. Metro vei herkulliseen flow-tilaan, jossa junat ja ihmiset pitivät liikettä yllä aistien äärirajoilla, kun mieleni rullasi ratkaisuun.
Kirjoittaessa – ja muutakin ajatustyötä tehdessä – tulee vastaan erikokoisia jumeja. Sinnikäs puserrus ja sitkeät pyllylihakset vievät monesti eteenpäin, mutta nopeammin ratkaisuun pääsee lähtemällä fyysisesti liikkeelle.
Kävelemään, juoksemaan, pyöräilemään tai uimaan. Toiset taas käyttävät käsitöitä ajatusten käynnistäjinä. Rutiininomainen liike antaa mystisesti tilaa ajattelulle ja avaa lukittuneet aatokset.
Minulle toimii parhaiten kävely tutuissa maisemissa, nappikuulokkeet korvilla. Kuulokkeet ovat silkkaa hämäystä: tykkään purkaa pulmia ääneen, mutta yritän välttää pitkiä katseita naamioimalla pulinani puheluksi mielikuvitusystävälle.
Joskus taas tuntuu, että millään ei huvittaisi aloittaa kirjoittamista. Silloin laitan soimaan aina jonkun tutun musiikin, yleensä 12 vuotta sitten Espanjan matkalta ostamani instrumentaalikokoelman. Tuttu musiikki ei vaadi tietoista huomiota, se vain sanoo: ”nyt hommiin!”
Viime aikoina olen muistuttanut kirjailija Julia Cameronin neuvosta: aina on oikea hetki aloittaa kirjoittaminen, vaikka ihan pieninä palasinakin.
Mikä toimii sinulle ajatuslukkojen avaajana?
